Ympäristörikosasioissa usein keskeinen teema on jätteen hävittäminen ja siitä aiheutuvat kustannukset. Erityisestin konkurssia seuranneesta jätteiden hävittämisestä voi seurata syytteitä yrittäjiä kohtaan. Olen kirjoittanut jo teemasta laajemmin aiemmassa blogikirjoituksessani, jonka löydät tästä. Tässä blogikirjoituksessa käyn läpi rajanvetoa jätteen käsitteestä ja miten tämä vaikuttaa rikosvastuun arviointiin. Olen käsitellyt jätteen tunnusmerkistöä aikaisemmassa akateemisessa tuotannossani, johon liittyvät linkit löydät tästä.
Jätteen määritelmä
Jätteen määritelmä on jätelain 5 §:ssä:
”Tässä laissa tarkoitetaan jätteellä ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä.”
Määritelmä perustuu suoraan EU:n jätedirektiivin artiklan 3 mukaiseen määritelmään:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan
1) ’jätteellä’ mitä tahansa ainetta tai esinettä, jonka haltija poistaa käytöstä, aikoo poistaa käytöstä tai on velvollinen poistamaan käytöstä;”
Määritelmä on suhteellisen yksinkertainen tavanomaisen jätteen kohdalla, kun asia heitetään roska-astiaan, siitä tulee jätettä. Ongelmallisemmaksi määritelmä muuttuu yritysten prosessissa käytettävien kemikaalien ja raaka-aineiden kohdalla. Monessa teollisessa prosessissa käytetään sellaisia kemikaaleja tai muita raaka-aineita, jotka ovat ympäristölle hyvinkin haitallisia, ja jätehuoltoon vietynä ne tulee hävittää ongelmajätteenä. Prosessin jatkuessa kuitenkin näitä voidaan käyttää raaka-aineina kokonaan tai kunnes ne muuttuvat toiseksi aineeksi, joka on jätettä. Tältä osin päädytään vaikeisiin rajanvetokysymyksiin.
Jos aine on kerran katsottu jätteeksi, on jätestatusta vaikea saada pois. Jotta jokin aine ei olisi enää jätettä, tulee sen täyttää niin sanottu EoW-kriteerit (End of Waste) tai kotimaisittain EEJ-kriteerit (ei enää jätettä). Nämä kriteerit perustuvat myös jätedirektiiviin ja niitä koskeva sääntely on jätelain 5 b §:ssä:
”Jäte, joka on kierrätetty tai muuten hyödynnetty, ei ole enää jätettä, jos:
1) sitä on määrä käyttää erityisiin tarkoituksiin;
2) sillä on markkinat tai kysyntää;
3) se täyttää käyttötarkoituksensa mukaiset tekniset vaatimukset ja on vastaaviin tuotteisiin sovellettavien säännösten ja standardien mukainen; ja
4) sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle.”
Jotta jätteeksi luokittelu päättyisi, tulee aineen käydä läpi tietty kierrätys- tai hyödyntämistoimi. Hyödyntämistoimet määritellään jätedirektiivin liitteessä II:
”R 1 Käyttö pääasiassa polttoaineena tai muutoin energian tuottamiseksi
R 2 Liuottimien talteenotto tai regenerointi
R 3 Sellaisten orgaanisten aineiden kierrätys tai talteenotto, joita ei käytetä liuottimina (myös kompostointi ja muut biologiset muuntamismenetelmät)
R4 Metallien ja metalliyhdisteiden kierrätys tai talteenotto
R 5 Muiden epäorgaanisten aineiden kierrätys tai talteenotto
R 6 Happojen tai emästen regenerointi
R 7 Saastumisen torjumiseksi käytettyjen aineiden hyödyntäminen
R 8 Katalyyttien ainesosien hyödyntäminen
R 9 Öljyn uudelleenjalostaminen tai muu uudelleenkäyttö
R 10 Maaperäkäsittely maatalouden kannalta tai ekologisesti hyödyllisellä tavalla
R 11 Toimista R 1–R 10 syntyneiden jätteiden käyttö
R 12 Jätteiden vaihto jonkin toimista R 1–R 11 soveltamiseksi jätteeseen
R 13 Jätteen varastoiminen ennen sen toimittamista johonkin toimista R 1–R 12 (lukuun ottamatta väliaikaista varastointia jätteen syntypaikalla ennen keräystä)”
Jos jäte ei käy läpi mitään näistä tai kierrätystoimia, ei sen luokittelu jätteeksi voi päättyä. Tältäkin osin jätestatus on merkityksellinen.
Jätestatus ja jälleenmyyntiarvo
Tietyn aineen markkina-arvolla on tosiasiassa suuri merkitys siinä, katsotaanko joku asia jätteeksi. Jätteen määritelmän osaa ”käytöstä poistaminen” ei yleensä voida soveltaa sellaiseen aineeseen, joka on tarkoitus myydä eteenpäin. Tällöin kyse on normaalissa liiketoiminnassa tapahtuvasta omaisuuden realisoinnista, eikä jätteiden tuottamisesta. Jätteeksi luokittelun päättymisessäkin yhtenä kriteerinä on, että aineelle on olemassa markkinat tai kysyntää.
Jätteen määritelmää on selvennetty eri teollisten prosessien sivutuotteiden osalta jätelain 5 a §:ssä, joka sisältää sivutuotteen määritelmän:
”Aine tai esine ei ole jäte, vaan sivutuote, jos se syntyy sellaisessa tuotantoprosessissa, jonka ensisijaisena tarkoituksena ei ole tämän aineen tai esineen valmistaminen, ja:
1) aineen tai esineen jatkokäytöstä on varmuus;
2) ainetta tai esinettä voidaan käyttää suoraan sellaisenaan tai sen jälkeen, kun sitä on muunnettu enintään tavanomaisen teollisen käytännön mukaisesti;
3) aine tai esine syntyy tuotantoprosessin olennaisena osana; sekä
4) aine tai esine täyttää sen suunniteltuun käyttöön liittyvät tuotetta sekä ympäristön- ja terveydensuojelua koskevat vaatimukset eikä sen käyttö kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle.”
Tästä voidaan johtaa analogisesti tiettyjä kriteereitä myös siihen, voidaanko jokin teollisen prosessin raaka-aine katsoa jätteeksi. Tyypillisesti niin kauan, kuin tietyn kemikaalin tai aineen jatkokäytöstä on varmuus, ei sitä katsota jätteeksi. Tämä edellyttää joko sitä, että ainetta voidaan käyttää sellaisenaan tai normaalin yrityksen tuotantoprosessin jälkeen.
Merkityksellistä on toki myös, aiheuttaako aine tai kemikaali vaaraa ympäristölle. Tässä arvioinnissa ympäristöluvalla on keskeinen rooli. Usein ympäristöluvassa määritellään, paljonko tiettyjä vaarallisia aineita saadaan kerralla säilöä ja käyttää yrityksen tiloissa. Ympäristölupa sisältää ympäristönsuojelulain 52 §:n mukaisesti määräyksiä toimista, joilla ehkäistään tai vähennetään ympäristön pilaantumista tai sen vaaraa. Niin kauan kuin näitä määräyksiä noudatetaan, ei tietty aine aiheuta kovin todennäköisesti vaaraa ympäristölle.
Maksukyvyttömyys ja hylkääminen
Jos yrityksen toiminta lopetetaan tai se päättyy konkurssiin joudutaan joskus vaikean kysymyksen eteen: katsotaanko yrityksen raaka-aineet jätteeksi vai käyttökelpoiseksi materiaaliksi. Tässä on usein kysymys teknistaloudellisesta arviosta sekä vielä selkeämmin jälleenmyyntimahdollisuuksista. Jos nämä aineet saadaan myytyä toiselle toimijalle käytettäväksi hänen prosessissaan, voidaan puoltaa tulkintaa, että kyseessä ei ole jätettä.
Tällöinkin kyse voi toki olla jätteestä, jos aiempi toiminnanharjoittaja on niitä käsitellyt jätteenä, ja toinen toimija voi hyödyntää tämän jätteen omassa toiminnassaan. Tässä arvioissa merkityksellisiä ovat käsittelytoimet, kuten aineen varastointi ja se, aiotaanko ainetta enää käyttää yrityksen tuotantoprosessissa tai voisiko sitä edes käyttää tuotantoprosessissa.
Tyypillisesti konkurssin jälkeisessä realisoinnissa riidellään siitä, olisiko tietyn aineen voinut myydä eteenpäin toiselle toimijalle ja olisiko sille ollut markkina-arvoa. Tällaisissa tapauksissa konkurssipesä on hävittänyt jätteet tai viranomaiset ovat joutuneet ne hävittämään konkurssipesän maksukyvyn puuttumisen vuoksi. Sinänsä on mahdollista, että tietyllä aineella olisi ollut markkina-arvoa, mutta konkurssin jälkeen niitä ei kyetä myymään. Syynä tähän voi olla puutteellinen tieto aineen koostumuksesta tai se, että mahdollinen ostaja ei voi luottaa siihen, että ostettava aine on sitä, mitä sen väitetään olevan.
Yhteenveto
Jätestatus on monelta osin sidoksissa markkina-arvoon. Tämä korostuu erityisesti vaarallisten aineiden ja kemikaalien kohdalla, joita käytetään tuotantoprosessissa. Niin kauan kuin niitä käytetään osana prosessia, ne ovat arvokkaita raaka-aineita. Kun ne on käytetty loppuun tai tuotantoprosessi on muuton lopetettu, niistä tulee lähtökohtaisesti jätettä. Tästä voidaan poiketa, jos ne ovat myytävissä raaka-aineina toiselle toimijalle.
Lue lisää ympäristöoikeudellisia kirjoituksiamme:
OTT, KTM (Laskentatoimi ja yritysjuridiikka, väitöskirjatutkija), DI (Tuotantotalous)
KHT-tilintarkastaja
Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
Lakimies, toimitusjohtaja
Lakitoimisto KPF
044 9755 196
Comentarios