Rikosvastuu edellyttää, että kansalaiselle on selvää, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Sen lisäksi, että lainsäätäjä on valinnut tietyt toimet rikoksina ja rikkomuksina rangaistavaksi, arkinen elämä sisältää runsaasti vaatimuksia, joita tulee noudattaa, mutta joista ei kuitenkaan seuraa rikosoikeudellista rangaistusta, eli käytännössä sakkoa tai vankeutta.
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että rikosvastuu ei ole yllättävä ja odottamaton seuraus yksilön toiminnasta. Tämän vuoksi Korkein oikeus on antanut muutamia ratkaisuja siitä, missä tilanteessa edellytetään, että käyttäytymisnormin on sisällettävä myös viittaus siihen, että normin rikkomisesta seuraa rangaistus rikoslain mukaan. Esimerkiksi tapauksessa KKO 2000:52 korkein oikeus kumosi kissoja vapaana pitäneen henkilön saaman sakkotuomion sen vuoksi, että Jämsän kaupungin järjestyssäännössä ei ollut mainintaa siitä, että järjestyssäännön rikkomisesta voi seurata rikoslain mukainen rangaistus. Korkein oikeus on vastaavalla ratkaissut muitakin tapauksia (mm. 2000:52, 2006:52 ja 2021:4).
Olemme aiemminkin kirjoittaneet laillisuusperiaatteesta.
Lainsäädäntö ja esityöt
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on ilmaistu perustuslaissa sekä rikoslain 3 luvun 1 §:ssä.
RL 3:1 §: Rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.
Selvää on, että kaikkea ei ole mahdollista kirjoittaa rikoslakiin. Tämän vuoksi rikosvastuun muodostava moitittava käyttäytyminen voi olla määriteltynä muualla lainsäädännössä, lakia alemman tasoisissa säännöksissä tai viranomaisten antamissa määräyksissä ja jopa ohjeissa.
Rikoslaissa on useita niin kutsuttuja blankkorangaistussäännöksiä. Näillä tarkoitetaan sitä, että rikoslaissa on yleispiirteisen määritelmän lisäksi se, millainen käyttäytyminen on kiellettyä, määritelty oikeastaan vain se, että minkä lain tai sen nojalla annetun normin rikkominen on rangaistavaa ja millainen rangaistus siitä voidaan määrätä.
Vuoden 1995 perusoikeus- ja perusvapausuudistus rajoitti kuitenkin selvästi blankkorangaistustekniikan soveltamisalaa. Laillisuusperiaatteen säätämisen yhteydessä eduskunnan perustuslakivaliokunta kirjasi mietintöönsä PeVM 25/1994 seuraavat blankorangaistustekniikalta edellytettävät laatuvaatimukset:
1.Valtuutusketjujen tulee olla täsmälliset,
2. Rangaistavuuden edellytykset ilmaisevat käyttäytymisnormit tulee kirjoittaa rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella,
3. Käyttäytymisnormeista tulee käydä ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus,
4. Itse blankorangaistussäännöksessä tulee olla jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta.
Perustuslakivaliokunta asetti siten melko tiukan kehyksen sille, milloin blankorangaistustekniikkaa käyttäen rikosoikeudellinen vastuu voi realisoitua.
Esimerkkinä tieliikennelaki
Tyypillisesti esimerkkinä käytetty ja usein arjessa vastaan tuleva blankkorangaistussäännös on liikenneturvallisuuden vaarantaminen.
Rikoslain 23 luvun 1 § 1 mom. mukaan:
”Joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”
Rikoslaissa siis on määritelty, että A) rangaistavat teot on määritelty tieliikennelaissa tai ajoneuvolaissa tai niiden nojalla annetuissa säännöksissä ja määräyksissä, B) teon on oltava omiaan aiheuttamaan vaaraa ja C) rangaistus on sakkoa tai vankeutta.
Tieliikennelaki puolestaan sisältää esimerkiksi vaatimukset siitä, että tienkäyttäjän on noudatettava liikennesääntöjä. Tieliikennelain 180 a §:ssä puolestaan on kerrottu, että tieliikennelain rikkomisesta määrättävästä rangaistuksesta on säädetty rikoslaissa.
Näiltä osin on siten lakia lukevan mahdollisuus havaita tieliikennelakiin tutustuessaan, että rikoslaissa on säädetty asiaan liittyvistä rangaistuksista. Tämä tekniikka täyttää laillisuusperiaatteen vaatimukset.
Virkamiehet ja viittaussäännökset
Olen jo muutaman kirjoitelman kirjoittanut virkamiehiä koskevasta lainsäädännöstä, joten on luonnollista jatkaa saman problematiikan parissa.
Rikoslain 40 luku koskee virkarikoksia. Rikoslain 40 luvun 9 §:ssä säädetään virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Jos virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan muulla kuin edellä tässä luvussa tai 11 luvun 9 a §:ssä säädetyllä tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.
Kuten yllä olevasta havaitaan, on virkavelvollisuuden rikkomista koskeva säännös jossain määrin vielä epämääräisempi kuin liikenneturvallisuuden vaarantamista koskeva kriminalisointi. Laissa ei mitenkään rajata sitä, mihin lakiin tai muuhun säännökseen virkavelvollisuus voi perustua.
Selvää kuitenkin on, että valtion virkamiehiä koskee valtion virkamieslaki (750/1994) ja kuntien ja hyvinvointialueiden virkamiehiä laki kunnan ja hyvinvointialueen viranhaltijasta (304/2003). Mielenkiintoinen havainto on, että kummassakaan laissa ei ole vastaavaa viittaussäännöstä kuin mikä tieliikennelaissa.
Virkamiesoikeuden puolella ei ole vielä korkeimman oikeuden ratkaisua viittaussäännöksen puuttumisen vaikutuksista rangaistavuuden edellytyksiin.
Voimakeinojen käyttäjät ja virkavastuu
Selvää on, että esimerkiksi poliiseja koskee virkavastuu, kaikki poliisit ovat virkamiehiä. Tuomioistuimet ovat antaneet lukuisia ratkaisuja jossa muun rikosteon lisäksi (esim. vammantuottamus) poliisin syyksi on luettu myös virkavelvollisuuden rikkominen. Nämä ovat tyypillisesti tapauksia, joissa voimankäyttötilanteessa poliisin käyttämät voimakeinot ylittävät tilanteessa puolustettavina ja tarpeellisina pidetyt. Poliisilaissa sekä pakkokeinolaissa, joihin poliisien voimankäyttö perustuu, on viittaussäännökset voimakeinojen käytön liioitteluun (rikoslaki 4 luku 6 §).
Viime aikoina syyttäjät ovat ryhtyneet vaatimaan rangaistusta virkavelvollisuuden rikkomisesta myös vartijoille ja järjestyksenvalvojille.
Syyttäjien näkemys perustuu rikoslain 40 luvun 11 ja 12 §:ssä oleviin määritelmäsäännöksiin.
Kollegani OTT Eelis Paukku on kirjoittanut pidemmän kirjoituksen siitä, milloin vartija tai järjestyksenvalvoja voi syyllistyä samalla myös virkarikokseen.
Vartijoita ja järjestyksenvalvojia koskee laki yksityisistä turvallisuuspalveluista (LYTP). LYTP:ssä on viittaus rikoslakiin sekä erikseen säädetyt rikkomusteot. LYTP ei kuitenkaan sisällä laisinkaan viittausta rikoslain virkarikoksia koskevaan 40 lukuun.
Laillisuusperiaatteen ja viittaussäännösten näkökulmasta ei siten ole täysin selvää, voivatko vartijat ja järjestyksenvalvojat, mikäli tilanteessa ylittävät sallitut voimakeinot, tulla samalla rangaistuksi myös virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Itä-Uudenmaan käräjäoikeus hylkäsi laajassa vartijoiden ja järjestyksenvalvojien tekemiksi epäillyissä rikoksissa kaikki syytekohdat, jotka koskivat syyttäjien syytteitä virkavelvollisuuden rikkomisesta. Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden ratkaisu perustui pitkälti juuri viittaussäännösten puutteeseen ja blankkorangaistussääntelyn ongelmallisuuteen. Ratkaisussa erona korkeimman oikeuden antamiin ratkaisuihin on se, että korkeimmassa oikeudessa on käyttäytymisnormi ollut poikkeuksetta lakia alemman tasoinen säädös, tässä tapauksessa kyse oli lain tasoisesta säädöksestä uupuvasta viittauksesta. Asiassa on valitettu hovioikeuteen, joka antaa ratkaisunsa aikanaan.
Yhteenveto
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää ainakin lähtökohtaisesti, että säädöksestä, jolla määritellään rangaistava menettely (käyttäytymisnormi) on viittaus siihen, että käyttäytymisnormin vastaisesta toiminnasta on seurauksena rikoslaissa säädetty rangaistus. Mikäli viittaussäännös uupuu, voi tekijä olla rangaistusvastuusta vapaa. Lainsäädäntö kuitenkin kehittyy jatkuvasti yhteiskunnan kehittymisen myötä, joten viittaussäännöksen uupuminen ei ole kaikissa tapauksissa tuomitsemista estävä, mikäli rikosoikeudellinen vastuu ei ole menettelyn ennakoimaton seuraus. Laillisuusperiaatetta onkin siten aina tulkittava tapauskohtaisesti.
Lue lisää rikosoikeudellisia kirjoituksiamme:
VT, OTM
Juristi
Lakitoimisto KPF
050 3708 782
Kommentare