Sosiaalisessa mediassa toteutetun kunnianloukkauksen tekoaika - KKO 2024:3
- Heikki Mikkola
- 1 päivä sitten
- 6 min käytetty lukemiseen
Rikoksen tekoajalla on merkitystä sovellettavan lainsäädännön sekä syyteoikeuden vanhenemisen kannalta. Lainsäädäntö kehittyy, joten mikäli tekohetken ja tuomitsemisajankohdan välillä lainsäädäntö ehtii muuttumaan tekijälle edullisemmaksi, tai teko vaikka kokonaan dekriminalisoidaan, eli sen rangaistavuus poistetaan, noudatetaan lievempää lakia. Lainsäädännön muuttuminen lievemmäksi on kuitenkin merkittävästi harvinaisempaa kuin se, että teko ehtii vanhenemaan ennen kuin vanhentuminen katkaistaan. Tekohetken määrittely ei kaikissa tapauksissa ole kuitenkaan täysin yksiselitteistä.
Tässä kirjoituksessa käsittelen korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua KKO 2024:3, jossa kyse oli siitä, oliko toista loukkaavan tekstin julkaisemisen sosiaalisessa mediassa tekoajaksi katsottava se ajankohta, kun julkaisu oli tehty, vai koko se aika, kun se oli löydettävissä tekijänsä sosiaalisen median tililtä.
Tapaukseen liittyvät keskeiset oikeusohjeet
Rikoslain 24 luvun 9 §:ssä kriminalisoidaan eli säädetään rangaistavaksi kunnianloukkaus. Lain mukaan kunnianloukkauksesta sakkoon tuomitaan se,
joka
1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka
2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista.
Kunnianloukkauksesta tuomitaan myös se, joka esittää kuolleesta henkilöstä valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan kärsimystä ihmiselle, jolle vainaja oli erityisen läheinen.
Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.
Kunnianloukkauksena ei myöskään pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.
Rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu kahdessa vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta, sakkoa tai rikesakko. Kunnianloukkauksesta ankarin rangaistus on sakkoa, joten kunnianloukkauksen syyteoikeuden vanhentumisaika on kaksi vuotta.
Rikoslain 8 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan:
syyteoikeuden vanhentumisaika lasketaan rikoksen tekopäivästä. Jos rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen, saman pykälän 2 momentin mukaan syyteoikeuden vanhentumisaika alkaa vasta sellaisen tilan päättymisestä.
Rikoslain 8 luvun säännösten uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 27/1999 vp s. 19) on todettu luvun 2 §:n 2 momentin koskevan niin sanottuja jatkuvia rikoksia eli rikoksia, joissa rikolliseen tekoon sisältyy lainvastaisen asiaintilan aikaan saamisen lisäksi sen ylläpitäminen. Esitöiden mukaan käytännössä on eroavuutta siinä, kuinka aktiivista toimintaa jatkuva rikos edellyttää. Jatkuvista rikoksista on mainittu esimerkkeinä rikoslain 25 luvun liikkumisvapautta rajoittavat rangaistavat teot ja rikoslain 45 luvun sotilaan karkaamisena rangaistavat teot.
Tapauksen taustat
Syyttäjä vaati 19.9.2019 vireille tulleessa rikosasiassa A:lle rangaistusta 15.10.2016-17.9.2019 tehdystä kunnianloukkauksesta. Syytteen mukaan A oli 15.10.2016 julkaissut omalla Facebook-sivustollaan B:tä ja tämän harjoittamaa toimintaa käsittelevän kirjoituksen. Kirjoituksessa ja siihen liittyvässä keskustelussa A oli esittänyt B:stä valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan B:lle vahinkoa tai kärsimystä taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa tai muutoin halventanut B:tä. Kirjoitus ja sen alla oleva keskusteluosio olivat edelleen julkisesti luettavissa syytteen nostamiseen saakka.
A kiisti syytteen ja vaati, että se hylätään vanhentuneena. A:n mukaan tekoajankohdaksi oli katsottava kirjoituksen julkaisemispäivä 15.10.2016, jolloin syyteoikeus olisi vanhentunut 15.10.2018. Haaste oli annettu A:lle tiedoksi vasta 11.3.2020. Haasteen tiedoksiantoajankohta on merkityksellinen, sillä se katkaisee vanhentumisajan, ei syytteen vireilletulo eli se kun haastehakemus toimitetaan tuomioistuimeen eikä se, että loukattu ilmoittaa tekijälle kokevansa kunniaansa loukatun.
Asian käsittely
Sekä käräjä- että hovioikeus katsoivat, että teko oli jatkunut niin kauan kuin kirjoitus oli ollut internetissä yleisön saatavissa sillä sivustolla, jossa se oli alun perin julkaistu. Näin ollen tekoajaksi oli katsottava 15.10.2016–17.9.2019 eikä syyteoikeus kunnianloukkauksesta ollut vanhentunut.
Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi syytteen puuttuvan tahallisuuden vuoksi. Hovioikeus sen sijaan tuomitsi A:n kunnianloukkauksesta sakkoon.
Asian käsittely korkeimmassa oikeudessa
A valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen ja vaati valituksessaan, että syyte hylätään vanhentuneena.
Korkein oikeus myönsi valitusluvan koskemaan sitä, oliko teko vanhentunut.
Korkein oikeus totesi, että se ei itse ole aiemmin ottanut kantaa siihen, onko kunnianloukkausta pidettävä rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettuna jatkuvana rikoksena. Korkein oikeus viittasi muutamiin ratkaisemiinsa tapauksiin, jotka olivat koskeneet mm. luvattoman rakennuksen sekä luvattoman mainostaulun pystyttämistä ja jotka oli katsottu jatkuviksi rikoksiksi. Sen sijaan esimerkiksi varastetun tavaran kätkemistä, rahavarojen vastaanottamista rahanpesuna sekä lahjuksen antamista ei oltu katsottu jatkuviksi rikoksiksi.
Ratkaisussaan korkein oikeus kiinnitti huomiota siihen, että kunnianloukkausta koskevan rangaistussäännöksen sanamuodosta tai lain esitöistä ei ilmene, onko kunniaa loukkaavan tai halventavan ilmaisun esittämisen katsottava syyteoikeuden vanhentumisen näkökulmasta jatkuvan niin kauan kuin ilmaisu on yleisön saatavilla jossakin muodossa. Korkein oikeus myös viittasi rikoslain 11 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn kiihottamiseen kansanryhmää vastaan, jota koskevassa rangaistussäännöksessä on nimenomaisesti mainittu ”pitää yleisön saatavilla” ja totesi, että kunnianloukkauksessa ei säädetä rangaistavaksi toisen kunniaa loukkaavan tai toista halventavan ilmaisun pitämistä yleisön saatavilla. Laista ei siten seuraa, että kunnianloukkausrikoksen olisi aina katsottava jatkuvan, jos ilmaisu on yleisön saatavilla sen jälkeen, kun ilmaisu on ensi kerran esitetty.
Korkein oikeus kuitenkin jätti tuomioistuimille mahdollisuuden tulkita vastaavia tilanteita toisin ja totesi jo tässä ennakkoratkaisussaan, että ”Ilmaisun esittämisen muoto ja tapa voivat vaikuttaa siihen, että kunnianloukkausrikoksen täytäntöönpanotoimien ei voida poikkeuksetta katsoa päättyvän vielä silloin, kun toisen kunniaa loukkaava tieto tai vihjaus tai toista muutoin halventava ilmaisu esitetään ensimmäisen kerran” (kohta 10).
Tähän nimenomaiseen tapaukseen liittyen korkein oikeus totesi, että ”Rangaistusvastuun edellytysten täyttymisen näkökulmasta keskeistä on siten ollut syytteessä kuvattujen valheellisten tai halventavien väitteiden esittäminen, ja kunnianloukkauksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta merkitykselliset täytäntöönpanotoimet ovat päättyneet A:n julkaistua syytteessä tarkoitetut kirjoitukset. A:n ei ole väitetty julkaisseen kirjoituksiaan uudelleen taikka tehneen mitään muitakaan aktiivisia toimia, joilla hän olisi pyrkinyt saamaan niille uusia lukijoita tai pitämään niitä esillä niiden julkaisemisen jälkeen.” (kohta 12).
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Korkein oikeus hylkäsi syytteen kunnianloukkauksesta katsoen syyteoikeuden vanhentuneen. Syyteoikeuden vanhentuminen oli katsottava alkaneen kirjoituksen julkaisemishetkestä.
Viisijäseninen jaosto ei ollut ollenkaan yksimielinen. Kaksi jäsenistä olisi tuominnut A:n kunnianloukkauksesta katsoen, että A ei ollut missään vaiheessa ryhtynyt toimiin julkaisunsa poistamiseksi ja että siten kyse olisi ollut jatkuvasta rikoksesta. Eri mieltä olleiden jäsenten mukaan:
”Kunnianloukkauksen kriminalisoinnilla suojataan yksityisiä henkilöitä häpäisemiseltä ja niiltä vahingoilta, joita kunnianloukkauksesta aiheutuu. Toisin kuin esimerkiksi suullisesti ja välittömästi kohdeyleisölle esitetyissä väitteissä, sosiaalisessa mediassa julkaistujen väitteiden julkaisuhetki ei rajaa tiedon vastaanottavaa henkilöpiiriä. Julkisella Facebook-sivustolla julkaistu kirjoitus on lähtökohtaisesti rajoittamattoman yleisön löydettävissä ja luettavissa sen poistamiseen saakka. Viestin ollessa jatkuvasti yleisön saatavilla sen aiheuttaman rangaistussäännöksellä suojattavan oikeushyvän loukkauksen sekä siitä aiheutuvan haitan ja kärsimyksen ei siten voida tällaisessa tilanteessa katsoa päättyvän viestin julkaisuhetkeen.”
YHTEENVETO
Sosiaalisessa mediassa ja mediassa ylipäätänsä on mahdollista kovin helposti loukata toisen kunniaa ja vailla loukkaamistarkoitusta tehty teko voi johtaa hyvin kalliiksi tulevaan seuraamukseen. Tällöin tulee kuitenkin pohdittavaksi tahallisuus sekä mahdollisesti myös rikoslain vastuuvapausperusteista RL 4:2 § mukainen kieltoerehdys.
Teko on myös erittäin helppoa toistaa. Loukattu voi vaatia sivuston ylläpitäjää poistamaan julkaisun, mutta tekijä voi julkaista täysin identtisen kirjoituksen vaikka kuinka monta kertaa. Tällöin joudutaan pohtimaan sitä, onko kyseessä uusi kunnianloukkaus, vai onko kyse yhdestä jatkuvasta teosta ja tarkoittaako julkaiseminen uudelleen aina sitä, että syyteoikeuden vanheneminen katkeaa.
Ylipäätänsä, kun videon tai julkaisun jakaminen sosiaalisessa mediassa on erittäin vaivatonta, tulee varmasti jatkossa arvioitavaksi myös se, syyllistyykö esimerkiksi jokainen sosiaalisesta mediasta videon löytänyt ja sen omissa kanavissaan jakanut rikokseen vai pitääkö rikosvastuu kohdistaa alkuperäiseen julkaisijaan? Voi hyvin kuvitella tapauksen, jossa alkuperäinen julkaisija haluaa loukata toisen kunniaa levittämällä kiusallisen videon, mutta videon edelleen julkaisija ei puolestaan edes tule ajatelleeksi, että hauskat kotivideot -tyyppinen tallenne itse asiassa loukkaa kuvatun kunniaa, vaan pitää sitä lähinnä koomisena.
Erimieltä olleiden jäsenten näkemys siitä, että tekoaika olisi koko sen ajan, jona julkaisu on jotenkin löydettävissä, ei ole laisinkaan ongelmaton. Jos lähtökohdaksi otettaisiin se, että vuosia, ehkä ajansaatossa myös vuosikymmeniä, aiemmin tehdyistä julkaisuista syyteoikeus ei olisi missään vaiheessa päättynyt, olisi tilanne jo varsin haastava oikeusjärjestelmän toimivuuden kannalta. Yksi perusteluista sille, että rikokset vanhenevat on se, että yhteiskunnan on päästävä eteenpäin ja vanhat asiat hautautuvat historian sedimentteihin. Myös oikeusturva ja -varmuus kärsivät, jos asioita ei saada päätettyä ja eräällä tavalla tällaiset julkaisun tekijät olisivat jatkuvasti vielä realisoitumatta olevassa rikosepäilyn asemassa.
Todetessaan, että A ei myöskään ollut pyrkinyt saamaan kirjoituksilleen uusia lukijoita julkaisemalla sitä uudelleen sekä että ensimmäisen julkaisuhetken jälkeen A ei ollut tehnyt muitakaan toimia julkaisuun liittyen, korkein oikeus myös vihjasi siihen, että julkaisun tekijän motiivilla on merkitystä, kun arvioidaan tekoajankohtaa. Uusien lukijoiden tai katselijoiden saaminen ei kuitenkaan välttämättä ole julkaisijan alkuperäinen motiivi, ja jos jokin julkaisu muodostuu viraalihitiksi, ylipäätänsä uudet lukijat ja katselijat voivat olla jopa täysin odottamaton seuraus julkaisusta.
Kokonaisuudessaan korkeimman oikeuden ratkaisu jättää paljon tulkinnanvaraa tekoajan määrittämiselle, joten kovin suurta oikeusvarmuutta sosiaalisessa mediassa tehdyn kunnianloukkauksen tekoajankohdan määrittämiselle ei vielä ole saatu. Hyvää ratkaisussa kuitenkin on, että ainakin tapauksissa, joissa tekijä ei julkaisun jälkeen ole tehnyt mitään aktiivisia toimia julkaisun suhteen, voidaan lähtökohtana pitää sitä, että julkaisuajankohta on syyteoikeuden vanhenemisen alkamisajankohta.
Lue lisää oikeustapauskommenttejamme
VT, OTM
Juristi
Lakitoimisto KPF
050 3708 782
Opmerkingen