Palkkasaatavien kanneajoista säädetään työsopimuslaissa ja työaikalaissa. Tässä oikeustapauskommentissa avaan korkeimman oikeuden 28.11.2023 antamaa ratkaisua, jossa korkein oikeus arvioi, tuliko työaikalain mukainen kahden vuoden kanneaika sovellettavaksi työehtosopimuksen mukaisiin työajan lyhennystä koskeviin vapaisiin, eli pekkasiin. Ratkaisulla on merkitystä, kun arvioidaan, onko työntekijöiden saamatta jääneet palkat vanhentuneet ennen kanteen nostamista käräjäoikeudessa. Käsittelen kirjoituksessa tapaukseen soveltuvan lainsäädännön sekä tapauksen taustoineen.
Miten palkkojen vanhentumisesta säännellään työaikalaissa ja työsopimuslaissa?
Mikäli työnantaja on jättänyt palkkoja maksamatta, tulee niiden maksamista vaatia ennen kuin ne vanhenee. Palkkasaatavat vanhentuminen perustuu työaikalakiin ja työsopimuslakiin. Työaikalakia on uudistettu ja uusi työaikalaki on tullut voimaan 1.1.2020. Nykyisellään työaikalain kanneaikaa koskeva pykälä menee seuraavasti:
”Oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.
Jos rahakorvauksen sijasta annettava vapaa-aika on sovittu yhdistettäväksi säästövapaaseen, on kanne työsuhteen jatkuessa pantava 1 momentissa säädetystä poiketen vireille kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana vapaa-aika olisi tullut antaa, tai oikeus korvaukseen raukeaa.
Työaikapankkiin talletettua vapaata koskeva kanne on työsuhteen jatkuessa pantava vireille kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana pankkiin säästetty vapaa olisi lain tai sopimuksen mukaan tullut antaa. Kanneaika määräytyy tämän mukaisesti, vaikka työaikapankkia koskeva sopimus ei täyttäisi 14 §:ssä säädettyjä edellytyksiä.
Työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettua saatavaa koskeva kanne on pantava vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt, tai saatava raukeaa.”
Työaikalain mukainen kanneaika on kaksi vuotta sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Työaikalain mukainen vanhentumisaika koskee esimerkiksi ilta- ja viikonloppulisiä. Eli jos työntekijällä on saamatta jääneitä palkkoja vuodelta 2021, tulee niitä vaatia vuoden 2023 loppuun mennessä. Työsuhteen päätyttyä kanne on kuitenkin pantava vireille kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Työsuhteen päättymisen jälkeen kanneaika voi päättyä myös muulloin kuin vuoden lopussa.
Työsopimuslain mukaisesta kanneajasta säädetään työsopimuslain 13 luvun 9 §:ssä: Sen mukaan:
”Työntekijän palkkasaatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sama vanhentumisaika koskee myös muita tässä laissa tarkoitettuja saatavia.
Työntekijälle aiheutuneen henkilövahingon korvaamisessa vanhentumisaika on kuitenkin kymmenen vuotta.
Työsuhteen päätyttyä 1 momentissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Jos kuitenkin työntekijän saatavan perusteena olevia työehtosopimuksen määräyksiä on pidettävä ilmeisen tulkinnanvaraisina, saatava vanhentuu kuten 1 momentissa säädetään.”
Työsopimuslain mukainen kanneaika on viisi vuotta palkkasaatavan erääntymispäivästä, ellei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentumisen voi katkaista esittämällä työnantajalle vaatimuksen maksamatta olevan palkan maksamisesta. Vaatiminen kannattaa tehdä kirjallisesti todistelun vuoksi. Jos työsuhde taas on päättynyt, kanneaika on kaksi vuotta työsuhteen päättymisestä. Jos työntekijän saatavat perustuu ilmeisen tulkinnanvaraisiin työehtosopimuksen määräyksiin, saatava kuitenkin vanhentuu viiden vuoden kuluttua erääntymispäivästä.
Yhteenvetona työaikalain ja työsopimuslain mukaisista kanneajoista voidaan todeta, että työaikalain mukainen kanneaika on merkittävästi työsopimuslain kanneaikaa lyhyempi. Työntekijälle on edullisempaa, että palkkasaatavien vanhenemiseen sovellettaisiin työsopimuslain mukaista kanneaikaa eikä työaikalain mukaista kanneaikaa
Tapauksen KKO 2023:92 taustat
Työntekijä A vaati käräjäoikeuteen toimittamassaan kanteessa, että hänen työnantajansa B Oy tulee velvoittaa suorittamaan A:lle korvauksena pitämättä jääneistä työehtosopimuksen mukaisista työajanlyhennyksiä vastaavista vapaapäivistä eli pekkasista yhteensä 7 499,76 euroa korkoineen. Vaatimus koski vuosien 2013–2017 työajan lyhennysvapaita. A ei ollut pitänyt työajan lyhennysvapaita eikä niitä ollut korvattu hänelle millään tavalla.
A:n työsuhteessa oli noudatettu liha-alan työehtosopimusta, jossa työajan lyhennys perustui ansaintaperiaatteeseen, eli siihen että työntekijä ansaitsee työehtosopimukseen sisältyvän taulukon mukaisesti vapaapäiviä kalenterivuoden aikana tehdyistä säännöllisistä työpäivistä sekä muusta työaikaan rinnastettavasta ajasta. Työehtosopimuksen mukaan työntekijälle kertyneet vapaapäivät olisi tullut antaa työntekijälle seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä.
A katsoi, että työajan lyhennyskorvausta koskevaan saatavaan tulisi soveltaa työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista kanneaikaa, koska saatava perustui työehtosopimukseen eikä työaikalain mukaiseen sääntelyyn.
B Oy myönsi vaatimukset vuosilta 2016–2017 oikeiksi, mutta kiisti vuosien 2013–2015 korvaukset pitäen niitä rauenneina. B Oy katsoi, että A:lla on oikeus lyhennysvapaisiin työehtosopimuksen ja työaikalain perusteella. A:n työsuhteeseen sovellettiin työaikalakia ja sen vuoksi vaatimuksiin olisi sovellettava työaikalain 38 §:n kanneaikaa. B Oy:n mielestä työajan lyhennysvapaat olivat työaikasidonnaisia, koska lyhennysvapaat saadakseen työntekijän oli tehtävä tietty määrä työaikalain mukaista säännöllistä työaikaa.
Käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisut
Käräjäoikeus antoi asiassa ratkaisun 7.1.2020 ja katsoi, että työaikalain vanhentumisesta koskeva säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Käräjäoikeuden mukaan saatavat vuosilta 2013–2015 olivat siten vanhentuneet. Käräjäoikeus velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle työajan lyhennyskorvauksia vuosilta 2016 ja 2017 korkoineen.
A valitti asiassa hovioikeuteen niiltä osin kuin kanne oli hylätty. Hovioikeus päätyi asiassa samaan ratkaisuun kuin käräjäoikeus eikä sen vuoksi muuttanut tuomion lopputulosta. Hovioikeus katsoi, että työajanlyhennyskorvaukset perustuivat välillisesti työaikalakiin. Käräjäoikeus sekä hovioikeus katsoivat, että kyseessä oli vastaavanlainen tapaus kuin korkeimman oikeuden jo aikaisemmin ennakkotapauksena käsittelemä asia KKO 2018:10.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
A:lle myönnettiin valituslupa ja hän valitti korkeimpaan oikeuteen.
Korkein oikeus totesi ratkaisunsa pohjaksi, että ratkaisussa KKO 2018:10 on katsottu, että ylityö- ja sunnuntaityökorvaukset, joiden perusteesta säädetään laissa, mutta joiden määrästä on säädetty työehtosopimuksessa, kuuluvat työaikalain vanhentumisajan piiriin, eli ne vanhentuvat, mikäli kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.
Korkeimman oikeuden mukaan ylityö- ja sunnuntaityökorvausten lisäksi myös iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvaukset, joista ei säädetä työaikalaissa edes perusteen osalta, vanhenevat työaikalain mukaisella tavalla kahdessa vuodessa. Korkein oikeus viittasi myös ratkaisuun KKO 1997:120, jonka mukaan myös työsopimukseen perustuva lomaraha rinnastuu vuosilomaan ja lomakorvaukseen ja vanhenee siten myös työaikalain mukaan.
Korkein oikeus katsoi, että A:n vaatimukset asiassa perustuivat siihen, että työnantaja on menetellyt työsuhteen ehtojen vastaisesti, koska työnantaja ei ollut antanut työajan lyhennysvapaita taikka maksanut niistä korvausta. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että vaatimukset eivät perustu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin samalla tavalla kuten vaikkapa ylityö ja yötyökorvaus. Lisäksi korkein oikeus katsoi, ettei ole perusteltua tehdä entistä laajempaa tulkintaa kanneaikasäännöksen soveltamisalasta.
Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja määräsi B Oy:n suorittamaan A:lle pitämättömiin työajan lyhennysvapaisiin perustuvia korvauksia 2013–2015 korkoineen, eli korkein oikeus velvoitti työnantajan maksamaan kaikki työntekijän vaatimat palkat..
Yhteenveto
Vaikka maksamaton palkka perustuisikin työehtosopimuksen ehtoihin, voi se vanhentua työaikalain mukaisella tavalla siinäkin tapauksessa, että edes palkkasaatavan perusteesta ei ole säädetty työaikalaissa. Tämä perustuu siihen, että palkkasaatava voi perustua tai pohjautua työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn. Korkeimman oikeuden antamien ennakkotapausten mukaan ylityö- ja sunnuntaityökorvaukset, iltatyö-, yötyö ja lauantaityökorvaus sekä lomaraha vanhenevat työaikalain vanhentumissäännöksen mukaisella tavalla.
Korkein oikeus katsoi nyt käsiteltävässä ennakkotapauksessa KKO 2023:92, että pekkaset, eli työajan lyhennysvapaat eivät vanhene työaikalain vanhentumissäännöksen mukaisella tavalla. Lainsäädäntö palkkojen vanhentumisaikoihin liittyen on epäselvää ja yhtenä perusteena korkein oikeus katsoi, ettei ole perusteltua laajentaa työaikalain työntekijän kannalta tiukempaa vanhentumissäännöstä kattamaan myös työajan lyhennysvapaat. Vaikka palkkasaatavien vanhenemisesta on taas yksi korkeimman oikeuden ennakkotapaus lisää, ei vanhentumisaikojen määrittelyä voida vieläkään pitää riittävän selkeänä.
Lue lisää oikeustapauskommenttejamme
Julia Sieppi
OTM (väitöskirjatutkija), luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja
Lakimies, rikosoikeus
Lakitoimisto KPF
Puh: 050 5300 152
コメント